Illalla käytiin Tupunan kanssa saksalaisperuisessa elintarvikemyymälässä hakemassa noin yhden pakolaislaivallisen verran syömistä ja juomista. Pitäisi riittää joulun pyhiksi asti tälle meidän jouluporukalle. Kinkku on jo hankittu aiemmin ja kalat ostan sitten vasta ensi viikolla. Lahjat on hankittu – osa itse askarreltu ja osa kaupasta hankittu. Näillä kaikilla jo saisi oikein hyvin yhden joulun vietettyä, mutta haetaan ensi viikolla vielä kuusi jostain ja jokin joulun kukka – sitten voikin pyhät jo tulla.

Olin ajatellut tänä viikonloppuna tekeväni kaikki jouluostokset valmiiksi ja omistautuvani oman itseni hemmoitteluun, käyden ehkä uimassa tai jotain sen sorttista. Noooou.

Lauantaina kyllä lähdin ostoksille, kiersin muutaman tunnin kaupoilla katsellen, mutten löytänyt yhtään mitään. Sami soitti sitten josku varttia yli yksi, että kiinnoistaisiko lähteä teatteriin. Näytös alkaa klo 14. Svenska Teaterniin katsomaan Play Me musikaali. Noh. Mikäpäs siinä. Heille oli jäänyt yksi ylimääräinen lippu ja niin minä jätin ostosten teon toiseen kertaan ja suuntasin rapaisissa lenkkareissani teatteriin katsomaan musikaalia.

Olipa hyvä, että menin. Aloin olla jo nimittäin melkoisen kiukkuinen sille ruuhkalle tuolla keskustassa. Mua ei kerta kaikkiaan ole luotu kaupoissa kiertämään.  Tiedän suunnilleen mitä haluan, mutta en tiedä mistä haluamani löydän. Teatterin hyvätahtoinen ja hauska esitys rentoutti mukavasti. Ja onpa kuulkaa komea tuo ruotsalainen teatteri! Minä rahvas metsäläinen pääsin nyt eka kertaa tähän komeaan teatteriin. Hieno on. Ja komeat oli näköalat kolmannen kerroksen parvelta. Wau.

Teatterin jälkeen himoitsin pääseväni Stadin Kebabiin syömään, sillä lounas jäi näiden yllättävien käänteiden vuoksi väliin. Mutta mitä ihmettä. Kebab oli lähtenyt jonnekin muualle ja paikka oli pistetty lastulevyseinien taakse piiloon.. En sitten käynyt missään syömässä vaan suunnistin autonhakureissun jälkeen kotiin nappaamaan pientä välipalaa ja palasin sitten Maununnevalle koiranulkoilutuskeikalle. Ropsu sai lenkkinsä ja minä samalla keikalla vietyä kaksi muovikassillista metallia Prisman kierrätyslaatikoihin. Ei muista aina ajoissa käydä viemässä noita kierrätettäviä kiertoon.

Lenkin jälkeen jäin Riitan kanssa tyttöjä hoitamaan ja odottelemaan, että loppuporukka palaa keskustasta syömästä. Oli tarkoitus lähteä poikien kanssa sitten meille viettämään iltaa, mutta vietettiinkin sitten iltaa siellä ja tultiin meille vain nukkumaan. Tai no – pojat pelas shakkia yli puolen yön ja minä röhnötin sohvalla.

Tänään olin ajatellut kuntolevani yms. mutta sen sijaan kävinkin irtisanomassa kuntosalisopimukseni ja vaihdoin kotona talvisemmat kuosit sohvaan ja ikkunoihin.. Se siitä kuntoilusta ja hemmottelusta. No – ehkä joskus on hyvä, että ei tee niin kuin on aikonut etukäteen.

Työmatkapyöräilyyn tulee näin joulun tienoilla ihan uusi ulottuvuus. Jähmeys. Kun pakkasta on enemmän kuin kaksi astetta niin pyörä alkaa hyytyä parin kolmen kilometrin ajon jälkeen. Tulee tunne kuin joku roikkuis takaritsalla ja jarruttais. Tai ehkä se on ihan vaan huono kunto, joka jarruttaa.. no ei kai sentään.

Toinen seikka mikä näyttää tapahtuneen, on ihmiskato. Ei ole enää kovin montaa vastaantulevaa polkijaa – tai sitten on vain yksinkertaisesti niin kamalan pimeää, että niitä ei näe. Niitä joilla ei ole valoja. Eikä heijastimia. Niitäkin näkyy, lähinnä taajamissa, pitkänmatkan ajajat tuntuvat olevan hyvin varustettuja.

Tuo pimeä on kyllä melko totaalista. Ei oikeasti tunnu välillä näkevän yhtään mitään. Sit kun tulee taajaman valot niin ei taaskaan näe mitään, kun ne valot on väärällä tavalla kirkkaat. Tulis vähän lunta niin helpottais. Silleen sopivasti, että pääsisin vielä näppärästi pyörällä nuo työmatkatkin. Kohta on muuten pyörän mittarissa 7000 kilometriä, tälle vuodelle nelisen tuhatta kilometriä - melkoinen safari takana. Ja komiat reisilihakset

Ihan jännityksellä odotin tätä päivää, että mitä tuleman pitää.

Maanantaina sain aamupäivällä töissä ihan törkeän kovan vatsakipukohtauksen. Oli kuin olisin vetänyt purkillisen jalapeñoja kerralla. Ylävatsa oli ihan jäisillä liekeillä. Veti vain kovaa kramppia aaltoina. En muista koska olisin viimeksi itkenyt kivusta… nyt sen tein. Yritin maata toimiston kokoushuoneen pöydällä – meillä kun ei mitään lepotilaa ole. Mutta ei siitä ollut juurikaan apua. Sinnittelin iltapäivään ja lähdin sitten taksilla kotiin. Pyörä jäi yöksi työpaikan varastoon.

Kotona nappasin vanhaan vaivaani, siihen toiminnaliseen dyspepsiaan, määrätyn tiukan lääkkeen ja toivon, että mahan oireilu alkaa hellittää tässä lähipäivinä. Aaltoja on tänäänkin vatsassa ollut, mutta huomattavasti kevyempiä ja lyhytkestoisempia kuin maanantaiset. Mikä lie tehnyt noin ärtyneeksi vatsan.. liekö noilla niskavaivoihin määrätyillä lääkkeillä ollut osuutta asiaan..

Eilen sitten oli  vuorossa kaamea pääkipu. Niskat veti jumiin aamupäivästä… Yritin venyttämällä poistaa kipua, kun en lääkettä uskaltanut ärtyneeseen mahaan ottaa. Just ennen töistä kotiinlähtöä sitten puhkesi migreeni.. Lähdin kuitenkin pyörällä kotiin, kun ajattelin, että selviän ja toisekseen mulla ei ole varaa ajella monta kertaa viikossa taksilla. Meinasi itku tulla ja uskon puute. En tahtonut jaksaa kotiin. Ihan vain kivun vuoksi. Tuntui, että en voi polkea enää metriäkään, kun päähän koskee ja oksettaa.. Yritin vetää raikasta ilmaa ja ajatella että se kylmä ilma tekee hyvää – niin kuin se tekikin. Pääsin kotiin. Kotona sitten migreenilääke huiviin ja nukkumaan.. Nukahdin varmaan heti viideltä. Havahduin, kun Otto soitti joskus seitsemän jälkeen. Kämppä oli kuin jääkaappi.. Olin jättänyt ulko-oven auki tullessani… ei ihme jos hieman oli holotna..

Siirryin suosiolla sänkyyn ja jatkoin unia… aina tähän aamuun klo 06 asti. Tänään olikin pää sitten pelkkää hattaraa, mutta migreeni oli poissa. Iltapäivällä toisin pääkipu palasi, mutta ei onneksi migreeninä. Ei tullut siis kolmatta kamalan kivun päivää. Jihaa. Onni se on tämäkin.

Tänään on tullut vihdoin vähän siivoiltua kotona. On mennyt monta viikkoa, että paikat on olleet ihan hujan hajan ja joka paikka on ollut kaaoksessa.

Oton huoneessa vein loppuun jo pari kuukautta sitten aloittamani huoneen järjestely ja muualla sitten laittelin vähän joulun tunnelmaa näin pikkujoulun kunniaksi.

Tää on ihan parasta aikaa vuodessa. Saa sytytellä kynttilöitä ja nauttia pehmeästä valosta pimeän keskellä.

Huomenna on vuorossa Oton koulun myyjäiset. Sinne löytyi tämän päivän siivousten tuloksena pari pussillista kirppiskamaa.

Kolmen lepopäivän jälkeen uskaltauduin tänään töihin. Mua ei kerta kaikkiaan ole luotu ostosteeveetä katsomaan sohvalle. Eilen oli vielä ihan reippaasti lämpöä, mutta koska aamupäivästä sitä ei ollut, enkä myöskään nukkunut kuin aamupäiväunet niin aattelin kokeilla työpäivää tänään. Siis päiväpäivä- ja iltapäiväunia ei eilen tarvittu. Tulkitsin sen tarkoittavan sitä, että olen paranemaan päin.

Noh. Kello kahteen asti meni töissäkin ihan hyvin. Sitten iski lämmönnousu. Mut ihan mukavasti jaksoin loppuun asti. Pyörällä en sentään uskaltautunut tänään töihin ja huomennakin menen bussilla. Illalla kävin kuuntelemassa Meikussa kielikylpyjuttuja – ihan mielenkiintoista – odotin tosin enemmän luennoitsijalta, mutta kaikkia meitä ei ole luotu esitelmöimään. Sisältö jäi siltä osin vaisuksi. Koulujen esittäytymiset sen sijaan oli kiinnostavampia. Oli ihan kiva kuulla mitä yläasteella sitten on odotettavissa.

Ikäkö sen tekee vai mikä, mutta jouduin taipumaan sunnuntaina flunssan alle. Ei mitään sikaflunssaa tms. heviä, mutta lämpöilyä, lihassärkyä ja armotonta väsymystä. Olen nyt nukkunut kaksi päivää putkeen. Harmittaa, kun jouduin jättämään väliin tämänpäiväisen metron alkupaukunkin. Olisi ollut mahtavaa olla mukana. No can do. Olin ihan liian väsynyt lähteäkseni liikkeelle. Mutta ei kai se maailma siihen kaadu. Kai sitä tulee uusiakin juhlia juhlittavaksi.

Nyt on taas tultu vuoden viisaammiksi. Eno onnitteli otsikon laskuyhtälöä käyttäen ja ajattelin itsekin siirtyä kyseiseen ajattelutapaan. Jotenkin armollisempaa näin yhä enemmän ja enemmän keski-ikäistyvälle naisihmiselle.

Vanessa ja Björn kävivät eilen virallisena juhlapäivänä kakulla ja tänään piipahti Maununnevan sakki. Kiva, että “välivuosiakin” saa juhlistaa rakkaidensa kanssa.

Todella outoja. Siis todella.

Minä olen neulonut.

Kiitos Internetin. Kiitos Googlen. Kiitos pomon.

Nousi nimittäin pomon kanssa työkaverin vauvan lahjasta keskustellessa ajatus päähäni, että enhän minä oikeasti VOI olla NIIN tumpelo, että en osaa enää edes neuloa. Vaikka pipertäjä en olekaan. Älkää pelätkö. Ostan yhä joulukorttini kaupasta. Niin valtavaa hyppäystä tässä askartelumaailmassa ei sentään olla tehty. Mutta minä väsäsin omin käsin vauvalle tumput ja töppöset. Varmasti on hienompia missä vaan, mutta nämä olen minä ihan itse tehnyt Vaikka sen aloitus- ja lopetussilmukan ohjeet lunttasinkin Googlesta…

Onnea on korealaiset pörrösukat

Tilasin Amilta Soulista ison pussillisen pörrösukkia. Että voi olla autuas olo, kun sellaiset sukat saa jalkaansa. Suosittelen kaikille Korean matkaa ihan vain näiden sukkien vuoksi. Aaaaah. Kestävät myös melko monta pesua kuohkeina. Mmmmmm.