Kaikki ovat lukeneet tai katsoneet uutisista Haitin maanjäristyksestä. Järkyttävä tuho. Silti tuntuu, että ihmiset ovat turtuneet täällä kaikkeen kauheaan. Epäilen, että koska Haitissa ei kuollut juurikaan länsimaisia ihmisiä, niin katastrofi ei jaksa kiinnostaa.. eikä järkyttää.

Itsekään en ole maanjäristyksestä lähellekään niin järkyttynyt kuin tsunamista. Olen kauhistunut omasta reaktiostani. Tai siitä, että sitä ei ole. Ihmiset ovat siellä menettäneet kaiken ja me täällä kauhistelemme, että onpa tuulinen ilma. Miksi mikään ei kosketa meitä enää.

Ovatko nämä viimeaikaiset väkivallanteot ja suurkatastrofit turruttaneet meidät. Ei jaksa enää hämmästyä mistään. Maailmanloppukin on peruttu vuodelta 2012.. odotellaan sitten sitä seuraavaa.. olikos se 2029…

Kerrassaan hyvälaatuinen viikonloppu takana. Perjantai meni lähinnä kaupoilla juosten ja pikasiiivousta touhuten, mutta lauantai-sunnuntai sujuikin sitten ihanan mukavissa merkeissä. Maija, Sanna ja Nasu tulivat viettämään meille terapiaviikonloppua ja terapoiden se menikin.

Lähdettiin jo hyvissä ajoin lauantai-iltapäivällä Paloheinään pulkkailemaan, kera erilaisten kaakaoviritelmien. Ensimmäisen mäen jälkeen karsittiin luulot pois niin meiltä kuin häntäluiltamme. Rinne oli mennyt valtavan aaltoiseksi ja pulkan kyydistä lentämisen muistoksi on ainakin minullaa mojovat mustelmat eri puolilla kroppaa. Rommi-vanilija-jallu-kaakao tosin onneksi pehmensi niitä viimeisiä laskuja mukavasti.

Mäkikuntoilun jälkeen maistui lohikeitto lähes taivaalliselle.. mmmmm… Ja sauna.. ei huonompaa… Singstar meni ehkä vähän takellellen – siihen ei oikein voimat enää riittäneet. Yritettiin kuitenkin. Loppuyön Buzz-junior-kisat sen sijaan piristivät kummasti.

Tänään heräiltiin jo ihan ihmisten aikoihin ja puolen päivän jälkeen suunnattiin Oton kanssa jo talven ensimmäiselle laskettelekeikalle Serenaan. Rinteet oli ihan hyvässä kunnossa melkoisesta laskijamäärästä huolimatta. Vuokraamossa ja lippujonossa sai tosin jonottaa tuskaisen kauan  – ja tuskaisen kuumassa.. Huh. Hiki vain valui. Mutta kivaa oli päästä suksille pitkästä aikaa. Viime talvena ainoat rinnemetrit  tulivat Etelä-Korean mäissä. Suomessa en mäkeen päässyt lainkaan. Toivottavasti tänä vuonna tilanne korjautuu.

Parin mäkitunnin jälkeen vietettiin vielä pari tuntia vesipuistoin melskeessä. Sielläkin oli tosi mukavaa. Ei lainkaan liikaa venäläisiä. Reidet vaan huusi tuskasta, kun yritin kiivetä sinne jonnekin surmatunneleihin laskemaan.. Huh. Alkaa vissiin keski-ikä painaa, kun ei enää jaksa 110 lasissa koko vkl..

…ihan vaan jos joku ei huomannut. Minä en ole saanut aikaiseksi yhtään blogipostausta viime viikkoina. Eikä oikeastaan tänäänkään ole sellainen olo, että mitään erityisesti tekisi mieli kirjoitella. On vaan jotenkin vaipunut talvihorrokseen.

Tiistaina sain taas melko kovan vatsakivun, joka nostatti kuumeen kahdeksi päiväksi. Tai siis luulen, että kuume johtui siitä. En tiedä mikä vatsaa nyt noin kovin ärsytti. Söin kyllä edellisenä päivänä yhden voisilmäpullan ja illalla pienen ruisleivän.. Voiko olla, että viljat vaan ei sovi mulle ja pistää vatsan tulehdustilaan. Ihan en usko. Olen nyt kuitenkin kaiken varalta jättänyt taas kahvin pois, enkä ota sitä leipäpalaakaan, jonka olen joskus saattanut illalla ottaa. Kokeillaan ilman, josko vatsa paranee. Dyspepsian oireetkin olivat melkoiset ti ja ke, joten jotenkin tämä tuohon ylävatsaan nyt liittyy. Tänään palan tunnetta ei ole tuntunut juuri lainkaan kurkussa – which is nice.

Oton kanssa aloitettiin karkki-, suklaa- ja sipsilakko loppiaisena. Pari kuukautta pitäisi ilman noita herkkuja mennä. Toistaiseksi on pärjätty hienosti. Oton synttäreihin asti on lakosta toistaiseksi sovittu.

Parin viikon bussimatkailu sai riittää. Olen ollut joulun alla täysin kypsynyt tähän ”sujuvaan” pk-seudun poikittaiseen joukkoliikenteeseen. Hyppäsinkin aamulla pyörän selkään, kun pakkasmittari näytti vain -5 c.

Matka olikin sitten  k o h t a l a i s e n  haastava.. Kotikatu oli poikkeuksellisesti aurattu, mutta jo Kannelmäessä tuli ekat töhnytiet vastaan. Sitten Vihdintien ylitys meni hidasteluksi, kun kahlasin umpihangessa ja raahasin pyörää sivulla. Sama toistui Pitäjänmäellä – ja Perkkaalla – ja Leppävaaran rinteessä – Kehä I varressa – Pohjois-Tapiolassa… argh.  Tulipahan kunnon duathlon, kunnes lensin Turun motarin ylityksen kohdalla mutkassa pyörän kyydistä kauniisti ja duathlonista tuli triathlon: lajeina pyöräily, umpihankitalutus ja ilmalento…

Ei onneksi pahemmin sattunut, kun oli muheva hanki. Mitä nyt nilkka hieman taisi venähtää, kun jalka jäi kiinni pyörän runkoon.

Kotimatka oli jo huomattavasti helpompi, kun tienpätkiä oli paikoitellen paremmin aurattu.. osa tosin oli edelleen talutettavaa pätkää. Mut kyllä tuo pyöränkanto aina bussimatkan voittaa…

Nyt on joulut juhlittu ja olo on sen mukainen. Ylensyönyt ja levännyt.

Joulua juhlittiin tänä vuonna kokoonpanolla minä, Otto, Vanessa ja Björn. Aattoaamuna käytiin Oton kanssa nevalla joulupuurolla – itse en sitä tänä vuonna sitten tullut laittaneeksi ollenkaan. Aaton hämärtyessä iltaan lähdettiin käymään Honkanummella Annen haudalla – jätin sinne yhteisen kynttilän hänelle ja isälle. Iskä ei varmaan pane pahakseen… hänen haudalleen, kun emme pääse enää.

Hautausmaa oli äärimmäisen kaunis, kun kerrankin tänä vuonna lunta oli satanut paljon. Kynttilät liekehtivät merenä valkoisen hangen keskellä. Kaunista.

Ennen aaton syömisurakkaa käytiin porukalla hieman kuluttamassa kaloreita Paloheinän pulkkamäissä. Oli tosi hauskaa. Valoja siellä ei pahemmin ollut, mutta ei tuo menoa haitannut. Kivaa oli silti. Sitten olikin mukava syödä paremmalla omallatunnolla. Ja kyllä taas syötiin. Järjettömiä määriä. Vatsa on vieläkin – kolme päivää joulun jälkeen – aivan pinkeänä.

Joulupukki ei meillä enää käynyt, kun on niin paljon noita pienempiä lapsia, joiden luona täytyy ehtiä käydä. Tonttu sen sijaan oli jättänyt Otolle tehtäviä ratkaistaviksi: piti pelata porukalla pelejä ja juosta välillä ulkona. Postilaatikosta sitten löytyi se viimeinen vihje – ja lahjat lopulta saunan lauteilta. Suurimman osan tontut olivat jo jättäneet aiemmin kuusen alle, mutta se kaikkein suurin lahja odotti vielä löytymistään  saunasta. Uudet kosketinsoittimet. Niitä sitten soitellessa loput joulusta on kulunut kuin huomaamatta.

Mistä tätä kiirettä oikein riittää?

Mulla ei oikeasti edes ole mikään kiire. Ehkä se on vain tämä pimeä vuodenaika. Että ei oikein ole tehokkaimmillaan. Vaikka siis pimeän fanittaja olenkin.

Viikko on vierähtänyt edellisestä postauksesta ja piti ihan miettiä, että minne tämä aika on livahtanut. Ei minnekään. Hiljalleen olen tehnyt viimeisiä jouluvalmisteluja. Kuusi vielä puuttuu, mutta sekin on kuulemma Maununnevalla pihalla jo odottamassa, että pääsee tänne. Viikonloppuna oli autokin pari yötä mulla hoidossa, kun Taipalsaaren tytöt olivat Ruotsin reissulla. Ihan sopivaan saumaan auto kyllä tuli. Pääsin sillä hoitamaan viimeisiä joulujuttuja – vaikka kaikki siis oikeastaan jo olikin valmiina.. mutta ainahan sitä jotain pientä keksii… kun on kerran auto.

Kaksi työpäivää vielä ja sitten voi hetkeksi hengähtää. Ihanaa. Vaikka ei olekaan enää henkistä taakkaa niin kyllä loma tulee tarpeeseen. Saa hetken vain olla ja luvan kanssa levätä ja mässyttää suklaata ja kinkkua.

Illalla käytiin Tupunan kanssa saksalaisperuisessa elintarvikemyymälässä hakemassa noin yhden pakolaislaivallisen verran syömistä ja juomista. Pitäisi riittää joulun pyhiksi asti tälle meidän jouluporukalle. Kinkku on jo hankittu aiemmin ja kalat ostan sitten vasta ensi viikolla. Lahjat on hankittu – osa itse askarreltu ja osa kaupasta hankittu. Näillä kaikilla jo saisi oikein hyvin yhden joulun vietettyä, mutta haetaan ensi viikolla vielä kuusi jostain ja jokin joulun kukka – sitten voikin pyhät jo tulla.

Olin ajatellut tänä viikonloppuna tekeväni kaikki jouluostokset valmiiksi ja omistautuvani oman itseni hemmoitteluun, käyden ehkä uimassa tai jotain sen sorttista. Noooou.

Lauantaina kyllä lähdin ostoksille, kiersin muutaman tunnin kaupoilla katsellen, mutten löytänyt yhtään mitään. Sami soitti sitten josku varttia yli yksi, että kiinnoistaisiko lähteä teatteriin. Näytös alkaa klo 14. Svenska Teaterniin katsomaan Play Me musikaali. Noh. Mikäpäs siinä. Heille oli jäänyt yksi ylimääräinen lippu ja niin minä jätin ostosten teon toiseen kertaan ja suuntasin rapaisissa lenkkareissani teatteriin katsomaan musikaalia.

Olipa hyvä, että menin. Aloin olla jo nimittäin melkoisen kiukkuinen sille ruuhkalle tuolla keskustassa. Mua ei kerta kaikkiaan ole luotu kaupoissa kiertämään.  Tiedän suunnilleen mitä haluan, mutta en tiedä mistä haluamani löydän. Teatterin hyvätahtoinen ja hauska esitys rentoutti mukavasti. Ja onpa kuulkaa komea tuo ruotsalainen teatteri! Minä rahvas metsäläinen pääsin nyt eka kertaa tähän komeaan teatteriin. Hieno on. Ja komeat oli näköalat kolmannen kerroksen parvelta. Wau.

Teatterin jälkeen himoitsin pääseväni Stadin Kebabiin syömään, sillä lounas jäi näiden yllättävien käänteiden vuoksi väliin. Mutta mitä ihmettä. Kebab oli lähtenyt jonnekin muualle ja paikka oli pistetty lastulevyseinien taakse piiloon.. En sitten käynyt missään syömässä vaan suunnistin autonhakureissun jälkeen kotiin nappaamaan pientä välipalaa ja palasin sitten Maununnevalle koiranulkoilutuskeikalle. Ropsu sai lenkkinsä ja minä samalla keikalla vietyä kaksi muovikassillista metallia Prisman kierrätyslaatikoihin. Ei muista aina ajoissa käydä viemässä noita kierrätettäviä kiertoon.

Lenkin jälkeen jäin Riitan kanssa tyttöjä hoitamaan ja odottelemaan, että loppuporukka palaa keskustasta syömästä. Oli tarkoitus lähteä poikien kanssa sitten meille viettämään iltaa, mutta vietettiinkin sitten iltaa siellä ja tultiin meille vain nukkumaan. Tai no – pojat pelas shakkia yli puolen yön ja minä röhnötin sohvalla.

Tänään olin ajatellut kuntolevani yms. mutta sen sijaan kävinkin irtisanomassa kuntosalisopimukseni ja vaihdoin kotona talvisemmat kuosit sohvaan ja ikkunoihin.. Se siitä kuntoilusta ja hemmottelusta. No – ehkä joskus on hyvä, että ei tee niin kuin on aikonut etukäteen.

Työmatkapyöräilyyn tulee näin joulun tienoilla ihan uusi ulottuvuus. Jähmeys. Kun pakkasta on enemmän kuin kaksi astetta niin pyörä alkaa hyytyä parin kolmen kilometrin ajon jälkeen. Tulee tunne kuin joku roikkuis takaritsalla ja jarruttais. Tai ehkä se on ihan vaan huono kunto, joka jarruttaa.. no ei kai sentään.

Toinen seikka mikä näyttää tapahtuneen, on ihmiskato. Ei ole enää kovin montaa vastaantulevaa polkijaa – tai sitten on vain yksinkertaisesti niin kamalan pimeää, että niitä ei näe. Niitä joilla ei ole valoja. Eikä heijastimia. Niitäkin näkyy, lähinnä taajamissa, pitkänmatkan ajajat tuntuvat olevan hyvin varustettuja.

Tuo pimeä on kyllä melko totaalista. Ei oikeasti tunnu välillä näkevän yhtään mitään. Sit kun tulee taajaman valot niin ei taaskaan näe mitään, kun ne valot on väärällä tavalla kirkkaat. Tulis vähän lunta niin helpottais. Silleen sopivasti, että pääsisin vielä näppärästi pyörällä nuo työmatkatkin. Kohta on muuten pyörän mittarissa 7000 kilometriä, tälle vuodelle nelisen tuhatta kilometriä – melkoinen safari takana. Ja komiat reisilihakset 🙂

Ihan jännityksellä odotin tätä päivää, että mitä tuleman pitää.

Maanantaina sain aamupäivällä töissä ihan törkeän kovan vatsakipukohtauksen. Oli kuin olisin vetänyt purkillisen jalapeñoja kerralla. Ylävatsa oli ihan jäisillä liekeillä. Veti vain kovaa kramppia aaltoina. En muista koska olisin viimeksi itkenyt kivusta… nyt sen tein. Yritin maata toimiston kokoushuoneen pöydällä – meillä kun ei mitään lepotilaa ole. Mutta ei siitä ollut juurikaan apua. Sinnittelin iltapäivään ja lähdin sitten taksilla kotiin. Pyörä jäi yöksi työpaikan varastoon.

Kotona nappasin vanhaan vaivaani, siihen toiminnaliseen dyspepsiaan, määrätyn tiukan lääkkeen ja toivon, että mahan oireilu alkaa hellittää tässä lähipäivinä. Aaltoja on tänäänkin vatsassa ollut, mutta huomattavasti kevyempiä ja lyhytkestoisempia kuin maanantaiset. Mikä lie tehnyt noin ärtyneeksi vatsan.. liekö noilla niskavaivoihin määrätyillä lääkkeillä ollut osuutta asiaan..

Eilen sitten oli  vuorossa kaamea pääkipu. Niskat veti jumiin aamupäivästä… Yritin venyttämällä poistaa kipua, kun en lääkettä uskaltanut ärtyneeseen mahaan ottaa. Just ennen töistä kotiinlähtöä sitten puhkesi migreeni.. Lähdin kuitenkin pyörällä kotiin, kun ajattelin, että selviän ja toisekseen mulla ei ole varaa ajella monta kertaa viikossa taksilla. Meinasi itku tulla ja uskon puute. En tahtonut jaksaa kotiin. Ihan vain kivun vuoksi. Tuntui, että en voi polkea enää metriäkään, kun päähän koskee ja oksettaa.. Yritin vetää raikasta ilmaa ja ajatella että se kylmä ilma tekee hyvää – niin kuin se tekikin. Pääsin kotiin. Kotona sitten migreenilääke huiviin ja nukkumaan.. Nukahdin varmaan heti viideltä. Havahduin, kun Otto soitti joskus seitsemän jälkeen. Kämppä oli kuin jääkaappi.. Olin jättänyt ulko-oven auki tullessani… ei ihme jos hieman oli holotna..

Siirryin suosiolla sänkyyn ja jatkoin unia… aina tähän aamuun klo 06 asti. Tänään olikin pää sitten pelkkää hattaraa, mutta migreeni oli poissa. Iltapäivällä toisin pääkipu palasi, mutta ei onneksi migreeninä. Ei tullut siis kolmatta kamalan kivun päivää. Jihaa. Onni se on tämäkin.

Tänään on tullut vihdoin vähän siivoiltua kotona. On mennyt monta viikkoa, että paikat on olleet ihan hujan hajan ja joka paikka on ollut kaaoksessa.

Oton huoneessa vein loppuun jo pari kuukautta sitten aloittamani huoneen järjestely ja muualla sitten laittelin vähän joulun tunnelmaa näin pikkujoulun kunniaksi.

Tää on ihan parasta aikaa vuodessa. Saa sytytellä kynttilöitä ja nauttia pehmeästä valosta pimeän keskellä.

Huomenna on vuorossa Oton koulun myyjäiset. Sinne löytyi tämän päivän siivousten tuloksena pari pussillista kirppiskamaa.

Kolmen lepopäivän jälkeen uskaltauduin tänään töihin. Mua ei kerta kaikkiaan ole luotu ostosteeveetä katsomaan sohvalle. Eilen oli vielä ihan reippaasti lämpöä, mutta koska aamupäivästä sitä ei ollut, enkä myöskään nukkunut kuin aamupäiväunet niin aattelin kokeilla työpäivää tänään. Siis päiväpäivä- ja iltapäiväunia ei eilen tarvittu. Tulkitsin sen tarkoittavan sitä, että olen paranemaan päin.

Noh. Kello kahteen asti meni töissäkin ihan hyvin. Sitten iski lämmönnousu. Mut ihan mukavasti jaksoin loppuun asti. Pyörällä en sentään uskaltautunut tänään töihin ja huomennakin menen bussilla. Illalla kävin kuuntelemassa Meikussa kielikylpyjuttuja – ihan mielenkiintoista – odotin tosin enemmän luennoitsijalta, mutta kaikkia meitä ei ole luotu esitelmöimään. Sisältö jäi siltä osin vaisuksi. Koulujen esittäytymiset sen sijaan oli kiinnostavampia. Oli ihan kiva kuulla mitä yläasteella sitten on odotettavissa.

Ikäkö sen tekee vai mikä, mutta jouduin taipumaan sunnuntaina flunssan alle. Ei mitään sikaflunssaa tms. heviä, mutta lämpöilyä, lihassärkyä ja armotonta väsymystä. Olen nyt nukkunut kaksi päivää putkeen. Harmittaa, kun jouduin jättämään väliin tämänpäiväisen metron alkupaukunkin. Olisi ollut mahtavaa olla mukana. No can do. Olin ihan liian väsynyt lähteäkseni liikkeelle. Mutta ei kai se maailma siihen kaadu. Kai sitä tulee uusiakin juhlia juhlittavaksi.

Nyt on taas tultu vuoden viisaammiksi. Eno onnitteli otsikon laskuyhtälöä käyttäen ja ajattelin itsekin siirtyä kyseiseen ajattelutapaan. Jotenkin armollisempaa näin yhä enemmän ja enemmän keski-ikäistyvälle naisihmiselle.

Vanessa ja Björn kävivät eilen virallisena juhlapäivänä kakulla ja tänään piipahti Maununnevan sakki. Kiva, että ”välivuosiakin” saa juhlistaa rakkaidensa kanssa.

Todella outoja. Siis todella.

Minä olen neulonut.

Kiitos Internetin. Kiitos Googlen. Kiitos pomon.

Nousi nimittäin pomon kanssa työkaverin vauvan lahjasta keskustellessa ajatus päähäni, että enhän minä oikeasti VOI olla NIIN tumpelo, että en osaa enää edes neuloa. Vaikka pipertäjä en olekaan. Älkää pelätkö. Ostan yhä joulukorttini kaupasta. Niin valtavaa hyppäystä tässä askartelumaailmassa ei sentään olla tehty. Mutta minä väsäsin omin käsin vauvalle tumput ja töppöset. Varmasti on hienompia missä vaan, mutta nämä olen minä ihan itse tehnyt 🙂 Vaikka sen aloitus- ja lopetussilmukan ohjeet lunttasinkin Googlesta…